Vammaisen valmentaminen on vaikeaa, vai onko?

Tokion paralympialaisiin urheilu-uransa päättävä uimari Antti Latikka on kohdannut matkansa varrella monia yhdenvertaisuuteen liittyviä kipukohtia. Hänen mielestään vammaisurheilun arvostus kulkee edelleen 2020-luvulla jälkijunassa ja vammaisten valmentamisesta on tehty sitä itseään suurempi mörkö.

Antti Latikka seisoo Santasportin Olympiakellojen edessä.

Antti Latikka on kolminkertainen paralympiafinalisti, Paralympiakomitean urheilijavaliokunnan jäsen sekä aktiivinen puhuja, joka haluaa vaikuttaen viedä vammaisurheilun imagoa eteenpäin suomalaisessa yhteiskunnassa.

Omalla urallaan suurimpiin epäkohtiin hän on törmännyt taloudellisten edellytysten saralla, kokiessaan olevansa eri viivalla vammattoman urheilijan kanssa. Vuosien saatossa lukuisat hakemukset kohtasivat vain yksittäisiä todellisia kumppaneita.

– Ajattelin aluksi, että kyllä mä nyt olen paralympiaurheilijana arvokas, mutta aika nopeasti tuli märkä rätti kasvoille, ettet sä ole meille juuri minkään arvoinen, vaikka tekisit mitä, Latikka muistelee yritysten suhtautumista.

Latikan mukaan edellä mainittu suhtautuminen johtuu paraurheilijoiden näkyvyyden ja arvostuksen puutteesta. Vammaisurheilu nähdään laajalti vielä kuntouttavana liikuntana vammaisille, jota huippu-urheilu vamman kanssa ei tietenkään ole.

– En mä yritä tässä terveyttäni edistää sillä, että hakkaan tuolla altaassa kilometrejä toisensa perään. Osalla arvostus vammaisurheilua kohtaan on edelleen se, että kiva kun heillekin jotain toimintaa järjestetään, Latikka kertoo.

SUURIN MYYTTI

Latikka kuuluu näkövammaisena erityisen tuen piiriin, joka lokeroi hänet tiettyyn asemaan. Tätä lokerointia pidetään vammaisten keskuudessa pahimpana asiana, mikä on osaltaan johtanut siihen, että vammaisuus on saatu näyttämään pelottavana ja vaikeana asiana. Latikan mielestä se, että vammaisen valmentaminen on vaikeaa, on suurin myytti, mitä yhteiskunnassa on.

– Yleisesti luullaan, että vammaisurheilijan valmentaminen vaatisi enemmän resursseja ja huomiota. Joo, se vaatii hieman resursseja kehittyä ihmisenä ja opetella esimerkiksi ulosantia niin, että karsii kaikki tässätuossa ja tuonne -sanat pois puheesta, kuten minun kohdallani.

– Ei mun valmentaminen loppupeleissä eroa näkevän valmentamisesta. Siitä tehdään vaan monelle niin iso mörkö, että se pelottaa yleisesti, Latikka selventää.

TYKÄTTY NUORTEN VALMENTAJA

Uimarin mukaan nuorempi valmentajasukupolvi on muokkautuvaisempi ja sille linjalle Latikka haaveilee itsekin suuntautuvansa urheilu-uran sekä Rovaniemellä suoritettavien liikunnanohjaajaopintojen jälkeen. Tulevaisuus näyttää valoisalta, kunhan tuntee omat rajansa.

– Musta tuskin ihan huippuvalmentajaa koskaan tulee, mutta musta voi tulla tosi hyvä valmentaja, eikä mua epäilytä millään tavalla etteikö se onnistuisi.

Valmennuskokemusta Latikalle on ehtinyt kertyä Rovaniemellä nuorten uimareiden parissa. Kolminkertainen arvokisamitalisti kokee olleensa tykätty valmentaja nuorten keskuudessa ja päässeensä toteuttamaan nuorempana asettamaansa tavoitetta olla tuottamassa lapsille ja nuorille niitä samoja iloja, joita on itse saanut aikanaan kokea.

– Joudun valmentajana antamaan urheilijoille vastuuta, sillä en näe esimerkiksi veden alle, mitä siellä tapahtuu. Mä kerron, mitä pitää tehdä ja miltä sen pitää tuntua. Tiedän uimarina vallan hyvin, miltä jonkun asian pitää tuntua, ja kehotan heitä tutkimaan asiaa antamalla vastuuta.

Latikka kertoo miettineensä paljon työnhakua ja ylipäätään uskallusta siihen, jos vastaanotto on yhtä kalsea kuin sponsorinhakureissuissa. Yhdenvertaisuuden nimissä hän kyseenalaistaa omat rajoitteensa jos muut työhön vaadittavat taidot ovat täysin kunnossa.

– Silmätkin tullaan palkkaamaan valtion puolesta rinnalleni, joten en näe mitään ongelmaa, ettenkö pystyisi palkkautumaan jos löydän ennakkoluulottoman työnantajan, Latikka toteaa alleviivaten.

AATTEISTA KULTAISIN

30-vuotias uimari puhuu paljon pätevyyden tunteesta, toimintakyvystä sekä siitä, kuinka vammaiset liikkuvat aivan liian vähän. Osittain se johtuu tuen puutteesta, osittain koetusta pätevyydestä. Antille itselleen nousu vammaisten maajoukkueeseen oli hetki, jolloin maailma kirkastui silloisen teinipojan silmissä.

– Mä en pärjännyt vammattomien kanssa, mutta aloin pärjätä kansainvälisesti näkövammaisten luokassa. Se toi sellaisen pätevyyden tunteen, joka kohentaa ihmisen toimintakykyä huomattavasti.

Ihmisten esikuvana Antti Latikka on miettinyt yhdenvertaista pätevyyden kokemisen merkitystä erityisesti vammaisten lasten ja nuorten kohdalla.

– Kun vammaton lapsi katsoo huippuunsa viritettyä urheilijaa olympialaisissa, niin hän katsoo, että tuollaiseenkin pystyy ihmiskeholla. Mutta sitten kun joku vammainen nuori, joka on kovin epävarma ja miettii onkohan hänelle paikkaa tässä maailmassa, katsoo paralympialaisia, niin hän voi huomata, että vammaisenkin keholla pystyy tuollaisiin asioihin. Se voi olla nuorelle niin suuri toimintakyvyn ja pätevyyden täyttymys, ettei sitä voi sanoin kuvailla.

– Siitä syystä paralympia-aate on mielestäni olympia-aatettakin asteen verran kultaisempi.


Jaa sivu eteenpäin

Muita uutisia